Sain viime viikolla tekstiviestin serkku Johannalta, että olen tervetullut melomaan Västeråsiin. Hieno juttu!

Otin selvää missä Västerås on (Mälaren-järven läntisessä pohjoisnurkassa), mitä http://www.kanotguiden.se sanoo sikäläisistä vesistöistä (on muuten erinomainen opas Ruotsin kanoottireiteille), valitsin lähtö- ja maalipaikat (95 km Arbogasta Hjälmaren-järven kautta Västeråsiin) ja tilasin luottokortilla matkaliput (siihen on hyvät webisaitit).

Perjantaina lopetin työt klo 13 ja lähdin asemalle. Arbogajoen varrelle puistoon saavuin klo 15:40 ja aloin muuntaa varusteita melontakuntoon. Vanha rouva, joka tuki itsensä keppiin kävellessään, kysyi mihin olen menossa. Minä melon Västerååsiin, vastasin. Rouva jäi puiston penkille seuraamaan touhujani. Vilkutin ja sanoin hejdå, kun klo 16:20 potkaisin kanootin irti rannasta.

Pitkästä aikaa kanootissa. Teki mieli meloa niin että hiki lentää ja sen teinkin. Virta hiukan auttoi. Meloin reippaasti mutta samalla tarkkailin oikeaa rantaa. Tämä Arbogajoki nimittäin menee suoraan Mälarenille, jonne en suoraan halua mennä. Ruotsi on vesivaltio ja maa täynnä kanavia. Etelään lähtisi pian Hjälmare-kanava, jota odotin.

Melottuani yli 8 km minut valtasi epäusko. Missä Hjälmare-kanava? Olis pitänyt olla jo? Tiukka kartan ja GPS:n vertailu osoitti, että ohi olen mennyt. Hemmetti. Oli pakko palata 3,5 km takaisin pieneen vastavirtaan, kunnes näin sulun. Tietysti. Olin kiireessä erehtynyt luulemaan sitä talon rauta-aidaksi!

En tiennyt miten sulku toimii, joten vedin kanootin yli. Edelleen 80 minuutin turhaa melontaani sadatellen päätin tästä lähtien meloa rauhallisesti. Turha hosuminen ja vauhdinpito pois, jotta jää aikaa tarkkailla ympäristöä. GPS:n nopeusnäyttöä en katsele. Tämän matkan pitkät päivälenkit tehdään melonta-aikaa kasvattamalla. Lisäksi päätin rankaista itseäni aikaisilla herätyksillä, jotta melonta-aika siitäkin pitenisi.

Sulkuja oli Hjälmare-kanavassa yhteensä viisi.

Raahasin kanootin kaikkien sulkujen ohi. Nämä käsikäyttöiset sulut eivät ole samanlaisia kuin esim. Päijänteen yläpuolisen Kymijoen sulut, jossa narusta vetämällä sulku alkaa toimia. Nyt oli (näin arvelen) sulun apumieheltä työpäivä loppunut ja siksi en nähnyt sulkujen välissä juuri veneitäkään.

Vesi oli kanavassa ympäristöään korkeammalla. Oli hauska katsella länteen alas pelloille. Vain viiden metrin levyinen töyräs esti vettä virtaamasta kanavasta pois. Välistä taasen kanava muistutti puiden reunustamaa bulevardia.

Kun kello tuli 22, olin viimeisellä sululla. Söin nopeasti ja laitoin teltan, johon nukahdin.

Heräsin lauantaina klo 4:30, söin, ja otin kuvan.

Vesillä olin vähän ennen kuutta, josta jatkoin Hjälmaren-järvelle, joka on yksi Ruotsin neljästä suuresta järvestä (suuruusjärjestys Vänern, Vättern, Mälaren, Hjälmaren). Jatkoin itään ja tarkkailin siitepölyn veteen piirtämiä kiehkuroita.

Alitin Hjälmarenin yli kulkevan moottoritien ja jatkoin itään eteläistä rantaa pitkin yrittäen välttää 1-2 m/s vastatuulen vaikutuksia. Järvenselän yli pohjoisessa näkyi hieno linna.

Olin ottanut vettä mukaan 3 litraa ajatellen, että täydennän matkalla. Suomessa se onnistuu aina. Kun meloo järvessä rannan myötäisesti, näkee ihmisiä. Joku kalastaa omaan tahtiin. Joku toinen istuu laiturilla ja heiluttaa jalkoja vedessä ja haaveilee. Heipä hei voi sanoa, kun meloo ohi. Siitä alkaa juttelu. Kerrotaan mistä tullaan ja mihin mennään. Ja voi siitäkin sanoa, että oikeastaan on vesi melkein loppunut. Että saisinko pyytää teiltä lisää vettä?

Mutta Ruotsi on erilainen kuin Suomi. Ruotsissa ei ole niin paljon mökkejä, ainakaan Hjälmarenin etelärannalla. Ja jos onkin joku talo toisinaan, ei ainakaan ole laituria. Tai jos nyt on sitten laiturikin, ei kuitenkaan ole sitä ihmistä siinä laiturilla jalkoja vedessä heiluttamassa ja haaveilemassa. Niin katselin hupenevaa vettäni ja minusta alkoi tuntua, että minulla on ongelma.

Venytin viimeisen 2 desilitran juomista pitkään. Viimein yhtä pitempää avovettä ylittäessä päätin pysähtyä ja täyttää toisen 1,5 litran pullon järvivedellä eikä se niin huonolta näyttänytkään kuin olin kuvitellut. Kun pysähdyin lounastamaan, join viimeiset vesitipat ja keitin järvivedestä uutta juomavettä.

Heitin vaatteet pois ja uin! Ensi uinti Ruotsissa!

Jatkoin pian, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Hjälmaren kapeni kohti Eskilstunaa meloessa. Veneitä kulki taajemmin ohitseni. Heiluteltiin kättä tervehdykseksi. Hei vaan, täällä meloo mies joka on ryhtynyt järviveden suurjuomariksi. (Muutama tunti myöhemmin näin yhdellä uimapaikalla miehen suihkussa ja niin löytyi hana, josta tuli "kommunalt vatten", jossa täytin pullot uudestaan. Se riitti loppuun asti.)

Hjälmarenin ja Mälarenin korkeusero on 20 metriä, joten helppoa tämän 30 km pitkän luonnonuoman melominen Mälarenille ei olisi. Odotin pitkään milloin tulee ensimmäinen pato. Kun se tuli vastaan, olin positiivisesti yllättynyt, koska kantopaikka melojia varten oli hyvin merkitty. Yhtä selkeä oli seuraavan padon ohitus. Kerran pääsin laskemaan pienen koskenkin.

Eskilstunan keskustaa lähestyessä selkeys kuitenkin loppui. Ohitusmatkaa oli 400 metriä, joten köytin kärryn kanootin alle ja menin liikenteen sekaan.

Suomessa ja Ruotsissa on sama laki, että jos jalankulkija odottaa suojatien vieressä, jossa ei ole liikennevaloja, autoilijan pitää pysähtyä ja antaa jalankulkijan ylittää katu. Ruotsissa tätä lakia noudatetaan! Minulla ei ollut mitään vaikeuksia.

Eskilstunassa on 60 tuhatta asukasta eikä keskustakaan ihan pieni = lukuisia siltoja alitettavaksi ja joitakin patoja ohitettavaksi. Patojen välillä katselin jokiperspektiivistä ympäristöä.

Viimeinen pato oli erilainen. Paikka oli vanha tehdasmiljöö, joka oli kunnostettu turisteille raikkaaksi ulkoilmakahvilaksi. Minä hikinen äheltäjä tunsin olevani väärässä paikassa. Neljä nuorta miestä kysyi tarvitsenko apua. Tarvitsen! Ohjeistin miten tehdään ja kanootti kannettiin yhdessä kahviloiden ohitse. Tack!

Nyt oli Eskilstuna takana ja jatkoin eteenpäin. Torshällassa tuli vastaan vielä kaksi patoa, jossa kärräsin kerralla molempien ohi 600 metriä.

Sitten näin purjeveneitä. Se on hyvä merkki! Jokimeloja tarkkailee aina veneitä. Jos näkee soutuveneen, se ei merkitse mitään. Jos näkee pienen moottoriveneen, se tietää, että voi meloa vähintään 2 kilometriä ilman patoja ja koskia. Jos näkee suuren moottoriveneen, se tarkoittaa, että edessä on suurempi järvi, joskin välissä voi olla sulku. Mutta kaikkein paras on, jos näkee monta purjevenettä. Se merkitsee, että edessä on laaja järvilakeus eikä ainuttakaan sulkua, ja niin tiesin, että Mälaren lähestyy.

Olin päättänyt pysähtyä Mälarenilla ensimmäiseen saareen ja laittaa teltan sinne. Ilta oli tyyni ja järvivesi aalloton. Veneilijät olivat jo nukkumassa, kun klo 22 jälkeen saavuin 3 km selän ylitettyäni yhteen saareen. Melontaa oli kertynyt päivälle yhteensä 55 km. Saari oli leiriytymiseen perin kehno, mutta vähään tyytyvälle väsyneelle miehelle mahdollinen. Laitoin tekstaria Johannalle, että nähdään huomenna Västeråsissa klo 10:30, söin ja nukahdin telttaan.

Heräsin sunnuntaina klo 4:30, söin ja aloin meloa ennen kuutta. Kartan tarkastelu oli paljastanut, että matkaa oli linnuntietä vain 16 km, joten päätin pidentää matkaa ja suunnata ensin itään 4 km selän yli uusia saaria tutkimaan. Saariryhmien välissä oli lukuisia purjeveneitä parkissa, esim. 20 kappaletta ja sitten taas kohta 20 lisää. Kanootteja ei vesillä näkynyt, jota ihmettelen. Vain yhden ainoa teltan näin ja sen vieressä kaksi kajakkia.

GPS:n patteri loppui, jonka jälkeen suunnistin kartalla ja aurinko kompassina. Pysähdyin vielä kerran soittamaan, että tulen vähän myöhässä. Katselin Västeråsin horisonttia.

Klo 10:55 saavuin rantaan noin 25 km melottuani. Yhteensä retken pituus 105 km oli pisin viikonloppumelonta ikinä. Johanna ja Jani olivat minuutissa paikalla, jonka jälkeen pakkasin kanootin. Kuva kaupungintalolta.

Sitten pääsin suihkuun ja join Janin laittamaa mate-teetä ja söin Johannan laittamia pelmenejä sekä vadelmajäädykettä. Nam. Kiitos kovasti! Tätä mies kaipasi.

Palasin iltabussilla takaisin Karlstadiin ja seuraavalla bussilla teltalle. Nukuin pitkään. Näin päättyi tämä melontatarina, joka saa toivottavasti jatkoa vielä...

Briefly in English. This story and photos are from the last weekend. After paddling I ended up to Västerås where my cousin Johanna kept me alive by letting me go into shower and eat old Karelian food pelmeni.

Kort på svenska. Det här är en lång berättelse av min kanot resa på sista veckoslutet. Jag slutade till Västerås var min kusin Johanna lagade en traditionellt karelian maträtt pelmeni.