Keskiviikkona illalla, siis samana päivänä kun olin tullut Malåån, Mihailin vaimon Ellan lähdettyä kirkkokuoroon, kävimme Mihailin kanssa tapaamassa puolalaisia hammaslääkäreitä, jotka olivat myös aikeissa lähteä Norjaan. Lukas ja Dorota tarjosivat hyvän aterian ja muutenkin olivat minulle mitä ihaninta seuraa. He olivat täynnä sellaista tarmoa mistä olen aina nuorissa (ja vanhemmissakin) ihmisissä pitänyt: alkukantaista elämänvoimaa, joka ilmenee lukemattomina suunnitelmina ja haluna hypätä elämässä rohkeasti uuteen vaiheeseen.

 

Torstaina aamulla lähdimme liikkeelle kahdella autolla kaikki viisi (Mihail joutui hylkäämään haaveensa lähteä moottoripyörällä, kamat eivät mahtuneet yhteen autoon). Matka kulki Ruotsin ja Norjan rajalla olevan Skandien vuoriston yli, jossa taukoiltiin kivoissa maisemissa. Kuvassa Lukas.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Matka jatkui Norjaan kohti Saltstraumia. Se on kapea salmi, jonka läpi vuorovesi virtaa neljä kertaa päivässä vuonoon ja pois. Vesimassan voima on niin valtava, ettei huippuvirran aikana kannata yrittää salmesta läpi vastavirtaan. 10-metriset pyörteet voivat ottaa veneen valtaansa ja upottaa syvyyksiin. Näin olen kuullut käyneen toisen maailmansodan aikaan saksalaiselle sotalaivalle, joka ei piitannut asiasta. En kuitenkaan ole löytänyt vahvistusta onko tarina tosi.

 

Odotimme innolla miltä tämä maailman kiivain vuorovesivirta näyttäisi. Kun pääsimme Saltstraumiin, siitä meni veneitä läpi ilman ongelmia. Niinpä. Olimme paikalla korkeimman veden aikaan, siis väärä hetki. Vasta kolmen tunnin kuluttua olisi uusi huippuvirta, jota ei ollut mahdollista jäädä odottamaan.

 

 

Jatkoimme kohti Ørnesiä, josta lautta lähtisi kohti Meløy-saarta, josta Mihail oli vuokrannut mökin. Ikävä kyllä yhteysaluksen moottori oli rikki eikä liikennöinyt. Ongelma kuitenkin ratkesi: autot ajettiin lautalle ja mökinvuokraaja tuli hakemaan veneellä. Huomenna kun korjattu lautta ajaisi Meløyhyn, autot ajettaisiin laivayhtiön puolesta rantaan, josta ne voisi hakea. (Näin sitten kävikin.)

 

Venematkaa ennen, sen aikana ja perillä saaressa maisemat huikaisivat. En saanut rauhaa. Lähdin puolen yön aikaan ulos, kiipesin lähikukkuloille vetämään maisemaa sisään. Ilta oli käsittämättömän lämmin ja kuiva (norjalaiseksi toukokuun illaksi). Kastetta ei muodostunut. Mökille palatessa kettu ylitti tien. Kuuntelin, kun se tassutteli metsässä poispäin. Sen tosiaan kuuli, ei edes tuullut. Kello 2 olin vetänyt maisema-annokseni ja palasin nukkumaan.

 

 

Perjantai oli ensimmäinen kalastuspäivä. Mihail neuvoi Norjan merikalastuksen alkeet. Vene kuului mökin vuokraan eikä ilman sitä pärjää, koska suuret kalat uivat syvällä. Onki on vahva ja siimaa pitää olla tarpeeksi. Viehe painaa puoli kiloa eikä sitä heitetä vaan pudotetaan veneen viereen, kukin omalle puolelle. Eläviä syöttejä ei käytetä. Siimassa on painon yläpuolella 3-4 isoa koukkua värikkään hämäysmuovipyrstön (jigin) kera, johon kalat saavat tarttua.

 

Siiman annetaan pudota pohjaan. Kun pohja tulee vastaan, rulla lukitaan ja kelataan metrin pohjan yläpuolelle. Onkea heilutetaan ylös alas omalla tyylillä. Odotetaan minuutti. Jos kellään ei nappaa, vaihdetaan paikkaa.

 

Siima ei saa joustaa, sillä siima on pitkä. Isot kalat liikkuvat syvyyksissä, joten siiman pitää ulottua yli sataan metriin. Jos pitkä siima joustaisi, ei viehettä voisi pomputtaa pohjan yläpuolella.

 

Ja muutenkin, jos siima joustaisi, ei pohjaa voisi tuntea ja vieheitä jäisi kiinni kiviin paljon enemmän. Vieheet maksavat ja niiden hävikki täytyy minimoida. Joku taas huutaa: mulla jäi kiinni! Mihail neuvoo: kela vapaalle ja löysää, jottei merivirrassa liikkuva vene jumita viehettä enää pahemmin. Sitten kela lukkoon ja nopea nykäisy. Jos ei irtoa, uudestaan. Jos ei sittenkään, ajetaan veneellä toiselle puolelle ja uudestaan. Hyvin meni. Yhtään viehettä ei hävinnyt koko reissulla.

 

Mihail kertoi, että ennen kuin hänellä oli GPS, hän kalasti saarten rantoja pitkin. Niemen nokat paljastivat veden alaiset harjanteet, joista saattoi saada kalaa. Myös ruohikkoisemmat rannat olivat hyvä merkki. Siellä pienet kalat kasvavat ja suuremmatkin vierailevat pienempiään napostelemassa.

 

Kauemmas rannasta ilman GPS:ää ja siihen ostettuja merikarttoja ei ole menemistä. Vaihtelevat pohjan muodot tarjoavat suojaa ja piiloja, niistä kalat tykkäävät. GPS auttaa löytämään merenpohjan harjanteet ulapalta. Hei vaan kalat. Harjanteille suuntaamme siimaa pudottamaan. Kuvassa alla Dorota ja Lukas.

 

 

Perjantain sää oli upea. Aurinko paistoi niin kuin ei Norjassa koskaan. Muutama turska nousi sieltä täältä, mutta harvoin. Vaihdoimme paikkaa lukuisten saarten suojassa tiuhaan parempaa paikkaa hakien. Lopulta päädyimme saariston ulkopuolelle toisella puolella koko Atlantti. Tuuli ei ollut suuri eikä aallokkokaan. Tässä kelissä täältäkin voi kalastaa.

 

Onget pohjaan. Minulla tärppäsi. Vedin ylös ruman kalan, jota en ollut ennen nähnyt. Mihail ei muistanut kalan nimeä, mutta tiesi sen syötäväksi. Koukku irti ja kala ämpäriin.

 

Paikka oli kalastukseen loistava. Pohja oli liki sadassa metrissä ja enemmän. Siis oli, jos onnistui laskemaan siiman pohjaan asti. Jos siiman laski vähitellen, 5 metriä kerrallaan ja sekunniksi pysäyttäen, pohjaan asti ei päässyt ilman että joku kävi matkalla koukkuun. Ja taas kelataan. Lisää rumaa kalaa, lisää turskaa, muutama sei ja yksi "kungfisken" eli "havets abborre", niin kuin ruotsalaiset kuulemma sanovat.

 

 

Vene liikkuu pienessä tuulessa. Pohja tulee lähemmäksi, huudetaan. Kaikki kelaavat muutaman metrin ja vieheen pomputus jatkuu (siis kaikki ne, jotka ovat onnistuneet samaan siiman pohjaan). Kun vene on lopulta ajautunut liian lähelle rantaa, siimat kelataan ylös, moottori käyntiin ja lisää etäisyyttä saaresta. Näin uusi kierros alkaa, siimat alas, kalaa ylös, kunnes taas ollaan saaren lähellä, siimat ylös, moottorilla kauemmaksi, ja uusi kierros.

 

Tuntuu hauskalta kalastaa. Lihasmuisti pelaa ja liikkeet vakiintuvat. Peukalolla jarrutetaan siimaa. Pohja tuli vastaan ja kops-naks-klonk-hyrrr, kädet toimivat, korvatkin sen todistavat. Kuvassa alla Mihail ja minä (kuvan otti Lukas).

 

 

Laiskoja nämä merikalat. Eivät tappele. 3-kiloinen turska nousee kevyesti, nosto veneeseen ongelmaton. Toista on sisävesien rasvakalojen kanssa, jotka tappelevat pirusti ja joita joutuu väsyttämään. Alle 1,5-kiloiset päästetään pois. Pystysuoraan alas, on hauska katsoa, kun turska katoaa syvyyteen.

 

Pieniä kommelluksia on. GPS:n patteri loppui. Olimme ohittaneet useita kymmeniä saaria ja Mihail pyrkii löytämään takaisin Meløyn satamaan ilman GPS:ää. Ei ongelmaa, onhan kartta ja kompassina aurinko, kaikki tämä minulla syvällä päässä, mutta Mihail ei usko. Ei hän huono navigaattori ole, etsii vain mökkiä sieltä missä sitä ei ole. En ole huolissani, onhan bensaa ja aikaa ja eksyminen opettavaista. Katselen kuitenkin takavasemmalle. Kun erään niemen takaa mökkimme alkaa näkyä, en malta olla sanomatta. Nyt Mihail uskoo ja vene kääntyy. Janne, bra, mies tunnustaa erehdyksen, kun moottori puksuttaa takaisin satamaan.

 

Perjantain saaliiksi punnitsin 38 kg = 28 kg keila (se ruma kala, suurin 4 kg), 7 kg turska (suurin 3 kg), 3 kg yksi iso seiti ja yksi pieni kungfisken. Osallistun saaliin perkaukseen laiskasti, vain sen verran kuin kuvittelen syöväni. Mihail ja Lukas tekevät työn, heillä on kylmälaukut, joilla vievät fileet kotiin. Mihail sanoi myöhemmin, että tällä retkellä saatua kalaa syö 2 kuukautta.

 

Mihail ja Ella tekevät perjantai-iltana toisen kalareissun, josta tulee lisää saalista. Minä ja Lukas emme toiste kalasta, koska olen houkutellut hänet yöllä vaeltamaan. Pitää nukkua varastoon, sillä lähtö on puolelta öin. Tavoitteen asetin jo viime yönä: tahdon nähdä auringon nousun jostain Meløyn huipulta, joista korkein kohoaa 582 metriin.

 

Niin. Tällainen on Norja. Olisipa minullakin Espoon Kivenlahdessa kilometri rannasta tuollainen puolikilometrinen huippu. Tosin jos niitä olisi vain yksi, sen olisivat jo kunnanisät pilanneet köysihissillä. Sellaisia ei Norjassa ole, koska merestä kohoavia 500-900-metrisiä huippuja on viiden kilometrin välein = ei mitään ihmeellistä!

 

Ajoimme Lukasin autolla huipun lähelle ja patikointipolkua eteenpäin. Polku jatkui rannan myötäisesti kääntyen pian rinnettä ylös. Pidimme taukoja, emme pitäneet kiirettä. Hiukan yli sadassa metrissä oli pieni järvi, jonka rantaan rakennettu mökkejä. Jatkoimme ylös ehkä 200 metriin. Ehdotin jatkamista yli 400-metriselle huipulle, mutta Lukasille tämä jo riitti. Siihen jäimme ja paikka olikin hyvä = jyrkänne, josta pudotusta 100 metriä alas. Viime postauksessa oleva kuva on tästä.

 

Söimme eväsleipiä ja teetä termoksesta. Odotimme. Aurinko nousi puolen tunnin kuluttua kahden yli 500-metrisen mäen välistä. Asiaan liittyen toinenkin kuva.

 

 

Palasimme takaisin samaa reittiä ilman suurempia hikisiä koettelemuksia. Näin meressä hylkeen, jota Lukas uskoi kiveksi, kunnes kivi sukelsi. Hän jäi kameran kanssa odottamaan, jos hylje palaisi. Hylkeet ovat ovelia. Kun 10 minuutin kuluttua Lukas nousi ja kääntyi, huusin "katso taaksesi", sillä hylje oli palannut. Pärskis, sinne meni. Lukas odotti vielä 10 minuuttia vailla tulosta.

 

Kello oli yli neljän, kun kävimme nukkumaan. Lauantaihin heräsimme jälleen kalat mielessä. Retki oli yhtä aurinkoinen, joskin hiukan viileämpi. Kalastimme saarten välissä eri paikoissa. Saalista tuli nyt vähemmän, ehkä 20 kg, josta melkein kaikki turskaa.

 

Syöminen jäi tässä porukassa hiukan heikolle. Ei ole aikaa tehdä kunnolla ruokaa, korkeintaan laittaa nopeasti turskanpääkeitto, joka ei ole minun herkku. Arvasin. Niinpä vedin lauantai-iltana repusta salaisen aseen = lihapullapurkki. Teki kauppansa muillekin kuin minulle.

 

Illalla Mihail ja Ella ottivat jälleen toisen kalareissun. Minä menin jälleen 80-metriselle lähimäelle ihmettelemään. Sää oli pilvistynyt.

 

Sunnuntain herätys on aikainen, koska yhteyslautalle täytyy ehtiä. Olen tällä kertaa Lukasin ja Dorotan kyydissä. Jälleen serpentiiniä ylös ja alas. Pyydän pysäyttämään, käsken mättäälle istumaan ja otan kuvan.

 

 

Kun torstaina missasimme Saltstraumin, nyt olen laskenut päässä milloin olisi huippuvirta (pitää ottaa huomioon kuun liike). Paikan päällä tarkistettuna olen joitakin kymmeniä minuutteja pielessä, mutta joka tapauksessa ajoissa. Nousemme sillalle katsomaan. Kukaan ei vaikutu. Pyörteitä on muttei mitään ihmeellistä melojalle.

 

 

On 5 päivää ohi täysikuun, joten tämä ei ollut suurin huippuvirta, pikemmin liki pienin. Suurin olisi uuden kuun aikaan kesäkuun kolmas. Tämän läpi olisin vaikka melonut, en tosin keskeltä, vaan laidoilla isommat pyörteet kiertäen.

 

Mutta muuten. Voisiko Norjassa meloa? Kaikesta näkemästäni päätellen kyllä. Ei tuulisimpina päivinä mutta useina. Vuorovesi ei ole merellä pelottava, kuten olen aiemmin luullut, pikemmin sitä ei edes huomaa. Kartalta katsottuna suojaavaa pikkusaarta on Pohjois-Norjassa monessa paikassa. Rantaankin usein pääsee, ainakin näihin saariin, joissa kiertelimme.

 

 

Moni ranta on kiveä, mutta on hiekkarantojakin. Syvänmerenkalastus kanootista onnistunee pienellä harjoittelulla. Tuoretta vettä saa jokaiselta vähän isommalta saarelta, joissa purot virtaavat. Mukaan tarpeeksi riisiä, perunaa, mausteita ja keitinvehkeet. Teltan voi jokamiehenoikeuksin pystyttää mihin haluaa. Hmm.

 

Palasimme Ruotsiin. Vaihdoin puolalaisten kanssa yhteystiedot ja hyvästelimme. Mihailin luona nukuin vielä yhden yön, kunnes jatkoin bussilla ja junalla takaisin Karlstadiin. Nyt laitan tämän menemään tällaisena.

Briefly in English. This is a long story from Norway trip. I am too lazy to translate, but among others it describes how to fish in Norway.

 

Kort på svenska. Det här är en lång berättelse av Norge resa. Ursäkta men jag är alltför lat att översätta. Men det vill jag säga: Tack så mycket av en fin resa Mikhail, Ella, Lukas och Dorota.